tiistai 21. marraskuuta 2017

Valoisampi minä

Tiedättekö, olen pitkästä aikaa onnellinen. En osaa edes sanoa, mitä tässä keskellä vuoden pimeintä aikaa on tapahtunut, koska olen itsekin hieman hämmentynyt omasta onnellisuudestani - oloni on pitkästä aikaa tasaisempi ja valoisampi.
  
Pohtiessani onnellisuuttani, huomasin, että olen elänyt yli vuoden valtava huoli ja taakka harteillani, jonka vuoksi arjen ja elämän tärkeysjärjestykset ovat menneet uusiksi. En siis ihmettele, että olen ollut hyvin väsynyt kaiken kokemamme jälkeen. Kaikki alkoi silloin, kun aloin odottamaan L-murua ja kuvittelin, että toinen raskauteni tulisi olemaan elämäni onnellisinta aikaa - aikaa, jolloin tallettaisin jokaisen potkun ja hikan muistoihini raskaudesta, joka on viimeiseni. Voitte varmasti kuvitella pettymykseni, kun se odotettu ja toivottu raskaus alkoi, alkoivat myös terveysongelmat, jotka veivät minut ja sisälläni kasvavan vauvan sairaalaan lukemattomia kertoja. Kehoni hylki raskautta. Siihen lopputulokseen olen nyt tullut, koska ongelmat loppuivat lähes samaan aikaan, kun poikamme syntyi. Raskausaika oli siis yhtä vuoristorataa ja rehellisesti sanottuna pelkäsin joka hetki menetystä. Muistan vieläkin vahvasti sen kurkkua kuristavan menettämisen pelon tunteen, kun vatsaani pestiin ennen sektiota ja anelin leikkaussalin henkilökuntaa kiirehtimään, koska en enää tuntenut vauvan liikkeitä. Ymmärsin, että vauva varmasti vain reagoi saamaani esilääkitykseen ja jännitykseeni, mutta samalla pelkäsin, että hänellä on jokin hätänä, vaikka juuri ennen siirtymistä leikkaussaliin kuuntelimme dopplerilla mieheni kanssa vauvan sydänääniä - omaksi mielenrauhakseni tietenkin. Kun sitten sain terveen pienen poikamme syliini ensimmäistä kertaa, tunsin hyvin samankaltaista onnea kuin nyt; kaikki on tässä ja nyt, meidän perhe.

Olin pitkään katkera siitä, että rankan raskausajan jälkeen emme saaneet koskaan nauttia odotetusta vauva-ajasta, vaan poikamme sairastuminen pudotti jälleen pohjan elämältä ja menettämisen pelosta tuli paljon todellisempi kuin raskausaikana raskaushormonien virittämänä. L-murun sairastuminen vastasyntyneenä jätti väistämättä syvät arvet meihin kaikkiin. A-muru kysyi minulta yllättäen antaessani sylissä huutavalle pikkuveljelle kortisonilääkettä Babyhalerista, että eihän vauva taas kuole. Kerroin hänelle niin rauhallisesti kuin vain pystyin, että ei, vauva ei kuole, ja halasin tytärtämme. Mieheni tarkistaa joka ilta ennen nukkumaan menoaan, että molemmat lapset nukkuvat ja voivat hyvin, ja kuiskaa heille hyvät yöt pimeyteen ennen kun ummistaa silmänsä. Sitten olen minä, joka ei saa nukuttua, vaan jään vahtimaan kätkythälyttimen vierelle nukkuvan vauvan unta. Hälyttimen vihreä valo vilkkuu tasaisesti ja siihen on hyvä nukahtaa. Taas hetkeksi.

Tähän asti olen siis pelännyt päivittäin menetystä. Olen muistellut niitä kauhunhetkiä, kun kalpeaa vauvaamme juoksutettiin lisähappeen ja sitä hetkeä, kun mieheni kuivaa itkien turvonneen siniharmaan poikamme pään hätäkasteen jälkeen hoitajien laulaessa. Olen itkenyt öisin onnesta, mutta myös pelosta - mitä jos lapseni otetaankin minulta pois? Olen tuntenut syyllisyyttä niinä hetkinä, kun olen väsyneenä antanut viikkoja tunnin välein heräävän vauvan hetken huutaa pinnasängyssä syliä, että jaksaisin taas nousta. Silloin olen ollut valtavan pettynyt ja vihainen itselleni siitä, että minun pitäisi olla väsymyksestäni huolimatta kiitollinen, että poikamme selvisi, ja ottanut hänet syliini anteeksi pyydellen. Pahimman ahdistuksen aikana olen kuullut ECMO-koneen ääniä makuuhuoneessamme kaikkien nukkuessa, aistinut teho-osaston kylmyyden ihoni vetäessä kananlihalle ja jopa haistanut Ruotsissa käytetyn käsidesin samalla peläten, että sekoan. Kyynelten kuivuessa  poskilleni, olen katsellut nukkuvaa tervettä vauvaamme. Hän on täydellinen. Hän selvisi.  

Nyt kuitenkin olen jotenkin eheytynyt. Rikki toki vielä, mutta viimein onnellinen. Tuntuu ihanalta suunnitella L-murun ensimmäistä joulua - meidän ensimmäistä joulua nelihenkisenä perheenä. Niin ja etenkin joulun jälkeen tulevia L:n 1-vuotissyntymäpäiviä! Nyt pystyn jo näkemään tulevaan, kun aikaisemmin seuraavaan päiväänkin näkeminen tuotti haastetta. Minua pelotti. Pelkäsin niin valtavasti päästää irti siitä hetkestä, jota parhaillaan elimme. En vaan pystynyt päästämään irti, koska pelkäsin menettäväni jotain tärkeää. Nyt muistan myös hengittää - ottaa omaa tilaa ja aikaa. Tästä minua on muistuttanut jo Tampereen lasten teho-osastolla meitä katsomassa käynyt ystäväni Anna, ja nyt vasta ymmärrän, mitä hän sillä tarkoitti. Nyt hengitän. Pystyn myös sulkemaan silmäni näkemältäni pahalta silloin, kun en pysty sitä käsittelemään. Ja parasta; pystyn nauttimaan niistä tärkeistä L-murun kehityksen virstanpylväistä, jotka toki ennenkin näin, mutta joista iloitsin vain osittain nähdessäni samaan aikaan sieluni silmin L-murun teholla taistelemassa hengestään. Niin ja itseni pelkäämässä, etten ikinä tulisi näkemään ja kokemaan hänen ensiaskeleitaan tai kuulemaan sitä ensimmäistä sanaa. Hän on täällä ja niin olen minäkin - onnellisena ja valoisampana! Yksi asia ei ole kuitenkaan muuttunut ja se on kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että hän selvisi. Tämä on valoisampi minä, ja minä pidän hänestä. 

 

Selina

 


lauantai 18. marraskuuta 2017

Olet tänään 10 kk


"Missähän sut tehtiin? 
Tähtien tuolla puolella 
muovailtiin huolella."
Olet tänään kymmenen kuukautta! Tuntuu uskomattomalta, että vauvavuotesi on pian taputeltu ja olet kasvanut ja kehittynyt siitä alle kolmekiloisesta pienestä hennosta poikavauvasta vauvaksi, joka ei ole enää hetkeäkään paikoillaan! Liikut ketterästi konttaamalla, nouset seisomaan, otat askelia, taputat ja vilkutat - uskomatonta! Olemme isäsi kanssa hurjan onnellisia kehityksestäsi emmekä malta odottaa, mitä seuraavaksi keksit. 10-kuukautisneuvola meillä on vasta ensi viikolla, joten voin vain arvailla mittojasi. Veikkaan, että painoa ei ole juurikaan tullut viime neuvolasta, mutta pituutta varmasti senkin edestä.


Uusia taitoja, omaa tahtoa ja iloisia uutisia

 

Olet jättänyt ryömimisen kokonaan pois ja konttaat hurjaa vauhtia koko hereilläoloaikasi! Ei siis ole ihme, että mielestämme poskesi ovat alkaneet kaventumaan ja olet hieman solakoitunut. Nouset jatkuvasti tukea vasten seisomaan, otat askeleita ja päästät hetkittäin kätesi jopa tuesta irti, jonka jälkeen pyllähdät hyvin nopeasti lattialle. Isosiskosi oppi kävelemään 11kk iässä, joten luulen, että seuraat hänen jalanjälkiään, ja otat pian hatarat ensiaskeleesi. Myös portaat yläkertaan ovat alkaneet kiinnostaa sinua ja lapsiportti onkin välttämätön, koska hiippailet salakavalasti vaikka yläkertaan asti ennen kuin edes ehdimme huomaamaan mitään! Sinulla on alkanut ilmetä myös omaa tahtoa. Komennat koiria omalla kielelläsi ja kiukkuitku tulee välittömästi, jos sinulta otetaan joku sinulle mieluinen, mutta äidin mielestä vaarallinen asia käsistä pois. Varsinkin kenkien pohjista sisälle kulkeutuneet kivet olisivat mieleesi. Vilkutat ja taputat pyynnöstä ja tavuttelet satunnaisesti lyhyitä sanoja. Tällä viikolla jännitimme kovasti uuden serkkusi syntymää ja nyt suvussamme on kaksi vauvaa - pikkuvauva ja vauva, joka on ihan pian taapero. Uskon, että teistä kahdesta tulee kiva ja vauhtirikas kaksikko, kun pikkuvauva hieman kasvaa ja tulette varmasti aiheuttamaan isovanhemmillenne paljon harmaita hiuksia kolttosillanne!


Harmilliset hampaat, huonot yöt ja vaipparaivo

 

Sinulla on suussasi jo seitsemän hammasta, joista jopa kolme puhkesi viimeisen kuukauden aikana! Hampaat ovat aiheuttaneet valvottuja öitä ja kitinää, mutta nyt olet äidin kauhuksi keksinyt myös narskutella niitä. Lokakuussa alkanut ja äidin säikäyttänyt keuhkoputkentulehdus on vaihtunut infektioastmaepäilyksi rohinan pitkittyessä. Tämän vuoksi sinulle aloitettiin hengitettävä kortisonilääkitys avaavan lääkkeen lisäksi. Babyhaler onkin tullut tutuksi näiden viikkojen aikana ja pelkästään sen näkeminen saa sinut konttaamaan pakoon ja itkuiseksi. Olet kuitenkin todella reipas ja saamme isin kanssa lääkkeet annettua ohjeiden mukaan. Liberon neloset aiheuttavat edelleen päänvaivaa, koska vaipanvaihto käy urheilusuorituksesta sinun pyörähtäessä puhtaan vaipan päältä pois ja kontatessa paljaspyllyisenä hihkuen karkuun! Itku tulee siinä vaiheessa jopa äidiltä,  kun nopean selätyksen jälkeen saan juuri ja juuri yhdellä kädellä vaipan teipit kiinni, samalla pidellen sinua paikoillaan toisella kädelläni. Ehkä jonain päivänä huomaat, että vaipanvaihto ei olekaan niin kamalaa...tai sitten opit kuivaksi hyvin nopeasti - toivossa on hyvä elää!

Onnellisen vauvan tavallinen arki

 

Olet hymyileväinen ja iloinen poika. Rakastat laululeikkejä ja isosiskon kanssa touhuamista. Sait tänään maistaa ensimmäistä kertaa hapanmaitotuotteita ja sanotaanko, ettei se mennyt aivan niin hyvin kuin odotin - olit suorastaan järkyttyny! 



Olet selvästi päättänyt päästä pituudessa miinuskäyrältä pois, koska olet jälleen venähtänyt pituutta ja siksi olenkin viikannut suurimman osan 68 cm vaatteistasi pois ja nostellut varastosta 74 cm vaatteita tilalle. Hankalia öitä helpottaakseen äiti lopetti yöimetyksen, jonka ansiosta olet nukkunut satunnaisesti pidempiä, jopa yli 6 tunnin pätkiä. Heräät kuitenkin edelleen vähintään 2 kertaa yössä, mutta rauhoitut suhteellisen helposti silittelyyn ja hyräilyyn. Päivisin saat edelleen rintaa ennen päiväunia, ruokien jälkeen ja illalla ennen yöunia. Kiinteitä menee hyvin, vaikka ruokamäärät ovatkin edelleen melko pieniä. Puuro kuitenkin maistuu - etenkin omenasoseella. Nukut päivässä 2-3 päiväunet, joista kaksi kestävät 2-3h ja kolmannet 30-45minuuttia. Ei-sana on alkanut olla aika vakio äidin sanavarastossa. Kenkiä ei saa syödä, äitiä ei saa purra, koiran vesikuppia ei saa kaataa ja isosiskon hiuksista ei saa vetää. Niin ja mikään näistä EI ole mennyt perille sinun vain nauraessa ja jatkaessasi matkaa kohti seuraavaa kolttosta! Mutta ei se mitään, olet ihana pieni poika, jolla on sopivassa suhteessa puhdasta uteliaisuutta ja uuden oppimisen intoa!

"Kaunis pieni ihminen 
Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan."


 

 

Selina

 

 

*) Potkuauto saatu Jollyroomilta