keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Imetystaipaleemme loppu - hyvästi raitapaidat!

Olen molempien lapsieni kohdalla pitänyt imetystä luonnollisena jatkumona sille, kun olen ensin kantanut heitä vatsassani ja lopulta saattanut valmiina maailmaan isänsä turvalliseen syliin. Imetys oli jo A-murun aikana minulle itsestäänselvyys ja se ihana hetki, kun sain vauvan taas lähelleni - ja sitä se on edelleen rintaa syövän L-murunkin kanssa. Rakastan sitä tunnetta, kun imetyksen aikana vauva painautuu tiiviisti minua vasten, kuinka hänen pienet kätensä hakevat turvaa kietoutuessaan minuun ja kuinka ne pienet sormet raapivat ja nipistelevät kuin kertoakseen minulle, että äiti, olen tässä. Imetys on aina ollut meidän kahden hetki - minun ja lapsieni. Nyt on kuitenkin aika hyvästellä nämä minulle niin tärkeät hetket vielä viimeisen kerran, kun toinen imetystaipaleeni on päättymässä.


Ennen raskautta ja imetystä, minulla oli käytössä dystoniani hoitoon levodopa-lääkitys. Tämä lääkitys on olennainen osa ja oikeastaan ainoa harvinaisen sairauteni hoidossa käytettävä lääke, joka helpottaa kunnolla spastisuutta ja kramppeja, koska dystoniassani on dopaherkkiä piirteitä. Lääkityksen puuttuminen raskauden aikana peittyi hyvin raskaushormonien alle, joten pärjäsin yllättävän hyvin oireiden pysytellessä lievinä molemmissa raskauksissani. Osasin kuitenkin odottaa kokemuksesta, että raskauden aikainen seesteisempi vaihe päättyy noin kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen ja ilman lääkehoitoa dystoniaoireet alkavat hiipiä hitaasti mutta varmasti takaisin samanlaisina kuin ennen. Ja niin kävi jälleen. Olen kuitenkin saanut sinniteltyä pahenevien oireideni kanssa yllättävän kauan ja siten venytettyä imetystaivaltamme tähän asti, kun kuopuksemme täyttää pian jo 11 kuukautta. Nyt minun on kuitenkin myönnettävä, että voimavarani alkavat olla lopussa ja on aika alkaa hoitaa myös itseäni ja sairauttani. Myös alkuvuodesta tuleva leikkaus vahvisti lopetuspäätöstäni entisestään. Olen kuitenkin ylpeä, että jaksoin näinkin pitkään oireiden kanssa ilman lääkitystä ja en ikävistä oireista huolimatta tekisi mitään toisin. Imetys oli jälleen kaiken tämän arvoista!

L täyttää ensi viikolla 11 kuukautta ja alan nyt hiljalleen vähentämään imetyskertoja. Tähän asti L on saanut rintaa lapsentahtisesti, eli silloin, kun hän itse on sitä halunnut. Yleensä hän syö rintaa ennen päiväunia, aamulla herätessään ja illalla nukkumaan mennessään, joten vuorokaudelle imetyskertoja kertyy vähintään neljä. Vauvan rinnasta vieroittamisesta minulla ei olekaan aiempaa kokemusta, koska mieheni vieroitti A-murun vuoden ja kolmen kuukauden iässä rinnasta minun maatessa Tampereella sairaalassa toipumassa ties kuinka monennesta leikkauksesta. On siis ollut hyvin haastavaa miettiä, miten minun kannattaisi nyt edetä, ettei L kärsisi imetyksen lopettamisesta kohtuuttoman paljon. Minulle on kuitenkin ollut täysin selvää, että kerrasta en lopeta, vaikka rehellisesti sanottuna herättelin viimeiseen asti toiveita, että L-muru alkaisi vierottamaan itse itseään, mutta tämän tissiposken kanssa se ei näemmä ole vaihtoehto. Lopetin jo lokakuussa yöimetyksen parempien yöunien toivossa, joten imetyskertojen vähentäminen päivällä, eli äidintahtinen imetys, onkin seuraava askel, jolloin alan tarjoamaan imetyskerta kerrallaan äidinmaidon tilalla vauvalle nokkamukista vettä tai vielä tässä kohtaa Luomu kasvimaitoa. Vuoden iässä L saa sitten juodakseen lehmänmaitoa, kun ainakin toistaiseksi vaikuttaa siltä, ettei L ole perinyt siskonsa maitoproteiiniallergiaa hapanmaitotuotteiden sopiessa hänelle oikein hyvin.

Vaikka imetyksen lopettaminen onkin herkkä paikka minulle, niin lohdullista kuitenkin on se, että onneksi L ei enää tunnu syövän rintaa joka kerta vain nälkäänsä kiinteiden alkaessa vihdoin maistua, vaan hän hakee rinnasta ennemmin lohtua tai pieniä maitohuikkia - herkutteluhetkiä. Tämä on taas antanut selvän viestin rinnoilleni maidontuotannon vähentämisestä, joten enää rintani eivät täyty ääriään myöden maidolla aiheuttaen tukalaa minulle oloa. Toisaalta on se kriisi tämäkin, kun olin jo ehtinyt tottua hieman muhkeampaan rintavarustukseen raskauden ja imetyksen aikana, mutta uskon selviäväni näiden jämienkin kanssa yhtä hyvin, kun tiedän, että rintani ovat ruokkineen kaksi lastani heidän ensimmäisen elinvuotensa aikana - aika upea työ etten sanoisi!

Meillä on ollut L-murun kanssa hieno imetystaival. Vaikeuksien kautta hän pääsi takaisin täysimetykseen, mikä ei ollut ollenkaan varmaa, koska pitkä hengityskonehoito ja ECMO olisivat voineet vaikuttaa vauvan imemisrefleksiin, ja näin ollen imetys ei olisi enää onnistunut. Nyt voin kohta vuoden kestäneen imetystaipaleemme aikana kertoa, että minut on purtu verille, rinnalla on hassuteltu, sitä vasten on nukahdettu, sitä raavitaan nipistellään ja silitetään hellästi. Rinnasta haetaan myös lohtua pipien sattuessa ja sitä halutessaan L alkaa hekottaa kuulostaen hieman kiukkuiselta lampaalta. Niin ja tärkein; alussa niin pieni ja hentoinen L ei olekaan enää mikään pieni, vaan hän on kasvanut rintamaidolla todella hienosti painaen nyt jo 9,6 kiloa lähes 11 kuukauden iässä! Äidinmaidosta ei siis turhaan puhuta voimajuomana, kun toipuessaan rankasta taudistaan ja opittuaan syömään uudelleen, L kurotti miinuskäyriltä normaaleille kasvukäyrille vain parin kuukauden täysimetyksen aikana! Viimeinen imetystaipaleeni on siis ollut hyvin onnistunut ylä- ja alamäkineen. Minun ja L-murun imetystaivalta miettiessäni panin kuitenkin merkille erään kummallisen ja ehkä jopa koomisen asia. Miksi ihmeessä lähes kaikki imetyspaitani ovat raidallisia?!

  

Selina 

 

 

Millaisia kokemuksia sinulla on imetyksen lopettamisesta? Kaikki vinkit ovat tervetulleita!

torstai 7. joulukuuta 2017

Neljä syytä, miksi blogi ei päivity

Olen jumissa! Luonnoksissa odottaa postauksia vailla kuvia tai tekstin viimeistä viilausta, mutta sen sijaan, että uppoutuisin niiden ja läppärin kanssa sohvan nurkkaan, se vetää minua puoleensa täysin muissa asioissa! Nyt kerrankin blogihiljaisuus on ihana selittää kivoilla jutuilla, koska aiemmin hiljaisuuden syyt ovat olleet paljon muuta. Meillä menee siis hyvin, mutta tuhannen ja yhden selityksen sijaan, kerron teille neljä syytä, miksi blogi ei päivity...niin ja yhden extran!

1. Neuloosi. Tämä ei liene blogiani pitkään seuranneille yllätys, koska näiden kolmen vuoden aikana talven tullen blogi hiljenee ja kiivas näpyttely vaihtuu puikkojen kilinään ja joihinkin blogiinkin asti eksyneisiin ohjeisiin. Yksi blogin luetuimmista postauksistakin liittyy neuloosini, kun jaoin kohta pari vuotta sitten ohjeen Marisukkiin, jotka ovat ehdottomasti lempparivillasukkani.





2. Joulu. Mies väittää, että minä hössötän, mutta en tietenkään tunnusta! Koti on koristeltu jouluun itsenäisyyspäivänä ja olen keittänyt useamman kattilallisen riisipuuroa, sekametelisoppaa unohtamatta. Vielä kaipaisin sitä aidon joulukuusen tuoksua ja aattoillan jouluhartausta. Sitten joulu on täydellinen!


3. Haave, jonka VIHDOIN toteutin.  Moni äiti-ihminen voi varmasti samaistua tähän, kun omalle lapselle on helppo ostaa ilman morkkista ja huokailuja (miehen huokailuja ei lasketa!) satasenkin talvihaalari ja samaan konkurssiin talvilenkkarit. No, kun sitä äitinä haluaa jotain, sen saaminen onkin sitten hieman mutkikkaampi juttu - varsinkin, kun kyseessä on jotain, mitä ilmankin selviää.

Olen keväästä asti haaveillut uudesta kamerasta ja ei, vanhassa kamerassani ei ollut mitään vikaa, mutta halusin siirtyä croppikennoisesta kamerasta kokeilemaan täyskennoista. Pyysin jo huhtikuussa vaihtotarjouksen vanhasta Canon 70D kamerastani ja kolmesta objektiivista, mutta jäin kuitenkin lopulta nuolemaan näppejäni ja sitten kadutti! Black Fridayn tullessa sain niin hyvän vaihtotarjouksen, joten en voinut enää kieltäytyä. Kotiutin siis vihdoin haaveilemani Canon 6D:n ja siihen 24-100mm perusputken. Nyt olenkin opiskellut ohjekirjaa ja kuvannut niin paljon, kun vain olen ehtinyt. No, mutta kannattiko? Voi KYLLÄ! Olen aivan rakastunut uuteen kameraani - samat aloittelijan taidot, mutta selvästi  parempi työväline! Nyt vaan lisää harjoitusta ja totuttelua uuteen runkoon.

4. Vauva, joka nukkuu jälleen - ja niin minäkin! Tuntuu kuin uudelta ihmiseltä saada nukuttua kuusikin tuntia putkeen ilman hyssyttelyä, laulamista ja tassuttelua. Lopetin lokakuussa yöimetyksen ja se rauhoitti öitä huomattavasti. Hyvät yöuneni alkavatkin monesti hieman sen jälkeen, kun L nukahtaa omaan sänkyynsä, mutta aiemmin usein heräilevää vauvaa vahtiessa läppäri kulki mukanani yläkertaan ja tassuttelun ohella roikun koneella. Nyt läppäri onkin jäänyt alakertaan odottamaan aamua ja mahdollista uutta kirjoituspuuskaa, toki kohtien 1-3 vaikeuttaessa sen löytämistä entisestään!


  

 Selina 

 

 

+1 Oletteko katsoneet Netflixistä Designated Survivor-sarjaa...minä olen ja koukussa ollaan! Mutta mikäpä sen parempi kuin käpertyä tuttuun ja tuvalliseen kainalopaikkaan ja uppoutua poliittisen draaman pyörteisiin, vaikkakin sarjan pressa, Kiefer Sutherland, onkin hieman rypistynyt sitten sen intensiivisen 24 -sarjan ekan kauden. Suosittelen!
.

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Talvea (ja joulua) odotellessa! + ARVONTA

Postaus on osa Stonz -testiryhmää ja se on toteutettu yhteistyössä Kiddexin ja Stonzin kanssa.

Ja siinä se taas meni, talvi nimittäin! Kauniin valkoisen lumipeitteen ja A-murun tekemien lumiukkojen sulaessa tilalle tuli jälleen pimeä ja märkä syksy ja rumana kirsikkana kakun päälle pikku pakkanen. Kun katson ikkunasta ulos, mieleni täyttyy kaikesta muusta kuin joulun odotuksesta - ulkona on suorastaan synkkä pääkallokeli! Nykyisestä säätilasta huolimatta minulle tuli ekaa kertaa ikinä jo marraskuussa kunnon joulufiilis. Joulukoristeet kuitenkin odottavat edelleen kiltisti itsenäisyyspäivää laatikossaan, mutta kaipaa hurjasti kotiin valoa ja lämpöä, joten olen alkanut vihjailemaan miehelleni, että hän voisi laittaa ne jokavuotiset joulusta kertovat tähdet alakerran ikkunoihin. Toistaiseksi tuloksetta - tähdet odottavat itsenäisyyspäivää laatikoissaan siinä samassa kaapissa sen joulukoristelaatikon kanssa. Höh! Onneksi se odotettu itsenäisyyspäivä on jo ensi viikolla ja perjantaina A-muru saa avata ensimmäisen luukun joulukalenteristaan! Joulu hipsii siis hiljalleen kotiimme, haluamme sitä tai emme.


Perheessämme odotetaan lunta ja pakkasta muustakin syystä. Lumileikit ovat lähellä esikoisemme sydäntä, mutta kastuvat hanskat ja kylmät sormet ovat häirinneet hänen leikkejään jo vuosia. Nyt voin hänen ja monen muun lumileikkejä rakastavan lapsen onneksi sanoa, ei enää! Saimme Stonz -testiryhmän ominaisuudessa molemmille lapsille testiin Stonz -rukkaset, jotka lupaavat pitää lumessa puuhastelevien lasten kädet kuivina ja lämpiminä. Rukkaset on valmistettu tuulen- ja vedenpitävästä kankaasta ja niiden pehmeä sisävuori on hengittävä, mutta silti lämmin. Stonzin rukkasia on saatavana neljässä värissä ja kahdessa koossa niin vauvoille kuin leikki-ikäisille.


Vaikka emme ole vielä päässeet pakkasten osalta tositoimiin rukkasten kanssa, kiittelen erityisesti A-murun Youth Mittz -rukkasissa olevaa pitkälle käsivarteen ulottuvaa vartta, joka estää lumen pääsyn hanskojen sisään. Rukkasissa on myös kahdet kiristysnauhat, jotka auttavat hanskoja pysymään käsissä hurjemmissakin lumileikeissä. Lisäksi rukkaset voi helposti kiinnittää toisiinsa, joten kun se seuraava ja toivottavasti pysyvämpi lumi sataa taas pihallemme, toista rukkasta ei tarvitse etsiä kaukaa! L-murun testaamat siniset Mittz -rukkaset sisältävät samat hyvät ominaisuudet kuin isosiskon rukkaset, mutta peukaloton malli helpottaa pukemista ja asettuu pukiessa hyvin haalarin alle. Myös näissä vauvan rukkasissa on kätevät kiristysmekanismit, joka mahdollistavat hanskojen pysymisen pukemista vastustelevan vauvan käsissä. Toistaiseksi ikänsä ja sään vuoksi L-muru ei ole päässyt hanskojen kanssa konttailemaan pihalle, mutta en malta odottaa, kun juuri nyt kävelemään opetteleva L-muru pääsee kunnolla tutustumaan lumeen Stonzin lämmittäessä niin varpaita kuin pieniä sormia!


Joulukuu lähestyy hurjaa vauhtia, ja samalla alkaa jännittävä joulunaika. Sen kunniaksi sain mahdollisuuden järjestää Kiddexin kanssa kivan arvonnan, jossa on mahdollista voittaa Milestone Baby's first christmas -bookletit, joiden avulla voit ikuistaa vauvan ensimmäisen joulun hauskojen teemakorttien avulla. Bookletit ovat Milestonen uusi tuoteryhmä ja niiden tarkoitus on juhlistaa yksittäisiä hetkiä, kuten nyt vauvan ensimmäistä joulua. Korttipakassa on kuusi irtirevittävää korttia, joiden avulla voit ikuistaa valokuviin esimerkiksi vauvan ensimmäisen jouluaterian, joulukuusen koristelun ja joulun juhla-asun.


Arvontaan voit osallistua seuraamalla blogin Instagram -tiliä, mutta jos et ole Instassa ei hätää - voit osallistua arvontaan myös täällä blogissa! Instagram-arvontaan pääset tästä ja täällä blogissa voit osallistua arvontaan kertomalla minulle millaisia jouluperinteitä sinulla on ja jättämällä toimivan sähköpostiosoitteesi. Halutessasi voit moninkertaistaa voittomahdollisuutesi osallistumalla arvontaan niin Instassa kuin täällä blogissa. Arvonta-aika on viikko, eli 6.12 asti. Onnea arvontaan ja IHANAA joulun odotusta - se on pian täällä oli lunta tai ei!

 

  Selina 

 


Ps. Postausta viimeistellessäni täällä alkoi satamaan lunta - ihanaa!  

tiistai 28. marraskuuta 2017

Kun sen sanominen ääneen on vaikeaa

Pettymys. Se iski vain kaksi päivää sen jälkeen, kun hehkutin jo hetken kestänyttä onnea ja hyvää oloani täällä blogissa. Onnen tilalle tuli jälleen huoli, kun tapasin neurokirurgini ja nyt voin jo aistia kehossani leikkaussalin kylmyyden ja anestesian jälkeisen horkan kouristuksineen ja kipuineen. Olen kirjoittanut aiemminkin blogissa selkäydinstimulaattorista, joka on ollut jo vuosia ainoa apu raastaviin hermokipuihini, ja josta olen lääkereidenkin yllätykseksi saanut apua myös alaraajojeni hallitseviin dystoniaoireisiin. Stimu on vuosien saatossa saanut minut leikkauspöydälle kerta toisensa jälkeen ja toipumaan teho-osastolle dystoniakouristusten ja kivun lähes viedessä minut mennessään, mutta samalla se on mahdollistanut minulle elämän jollaista en uskonut enää koskaan saavani ensimmäisen kipukohtauksen jälkeen - lähes kivuttoman elämän. Stimu, tärkeä rakas petturini ja johon olen riippuvainen,  koukussa ja kahlittu. Taas sitä mennään enkä edes tiedä monennettako kertaa. Lopetin laskemisen kymmenennen leikkauksen jälkeen. 

Jo raskausaikana tunsin selässäni kummallista juilimista. Outoa säväyttävää kipua, jonka pistin raskaudenaikaisen painonnousun ja raskauden myötä muuttuvan kehon piikkiin. Kuvittelin, että vain kasvava vatsa vääntää selkärankaani ja muuttaa lantiotani ja siksi rasittaa kohtaa, johon stimun osat on koteloitu aivan selkärankani viereen. Olin niin väärässä tai sitten en vain halunnut myöntää, että kipu tuntuu tutulta. Hermokivulta. Synnytyksen jälkeen nämä säväyskivut pahenivat ja toistuivat useammin. Kestin kuitenkin niitä puoli vuotta, kunnes minun oli mentävä ensimmäistä kertaa lääkäriin. Tutkimusten jälkeen tulos oli selvä - stimulaattori painaa okahaarakkeeseen ja hermoihin. Siitä kipu johtui, ei painonnoususta eikä myöhemmin hitaasta palautumisesta. Päädyimme silloin neurokirurgini kanssa jäämään seurantalinjalle, koska en ollut valmis lopettamaan vauvan imetystä ja uskoin pärjääväni vielä kipujen kanssa. Kuitenkin pari kuukautta myöhemmin jouduin palaamaan hänen luokseen ja myöntämään, että en ehkä jaksakaan enää. Olin valtavan huolestunut kivun mahdollisesta kroonistumisesta ja pelkäsin sen vielä pahenevan. Näin voi käydä, onhan minulla ollut jo vuosia kaverina CRPSII, krooninen kipuoireyhtymä.

Kipu tuntuu, kun nostan vauvaa lattialta. Se muistuttaa olemassa olostaan, kun kierrän vartaloani ja katson pysyykö esikoinen perässäni. Se hiipii mieleeni yöllä, kun vaihdan asentoa, mutta onneksi se ei vielä rasita minua vuorokauden jokaisena tuntina - vain silloin, kun teen jotain, mikä rasittaa selkärankaani. Onneksi kipu ei siis ole jatkuvaa, koska jos olisi, olisin joutunut välittömästi leikkaukseen ja siihen en olisi ollut valmis.

Sovimme neurokirurgini kanssa, että kokeilemme mahdollisesti vielä kipulaastaria, mutta se ei poista ongelmaa, joka kytee selässäni ja aiheuttaa kipua. Kaiken lisäksi myös vatsani kaipaa oman leikkauksen, koska vatsassani olevan akun haavakapseli on löystynyt raskauden ja palautumisen seurauksena ja nyt akku heiluu löysässä ihossa ja pahimmassa tapauksessa voi aiheuttaa selkään menevien johtojen vaurioitumisen, jolloin leikkauksesta tulisi huomattavasti suurempi. Nyt selvitään vielä pienillä kirurgisilla toimenpiteillä, jos neurokirurgi pystyy siirtämään osat ilman ongelmia ja laitteen rikkoutumista uuteen paikkaan selässäni. Leikkaukset on suunniteltu nyt alustavasti alkuvuoteen, tammi- helmikuulle. Toisaalta ajattelen, että onneksi odotusaika ei tule olemaan pidempi, mutta toisaalta en ole ollenkaan valmis menemään taas leikattavaksi. Pelkään liikaa komplikaatioita ja vaikeaa toipumisaikaa, mutta samalla elämä tuntuu vaikealta, kun en saisi nostaa vauvaa lattialta tietyissä asennoissa ja kaikki selän kiertoliikkeet ovat kiellettyjä. Samaan aikaan mietin voisinko vielä odottaa, mutta takaraivossa kytee myös pelko peruskivun akutisoitumisesta ja selkäkivun kroonistumisesta - valitse siinä sitten kahdesta huonosta se parempi vaihtoehto.


Kun L täyttää tammikuussa vuoden, minulla on edessä päätös, jota olen kypsytellyt useamman kuukauden. Silloin ihana, helppo, vaikea, ja odotettu imetystaipaleemme päättyy. Kesällä kirjoitin blogiin, että minulla on tavoite imettää syksyyn asti, jonka jälkeen aloitan jälleen yleistyneen dystonian hoitoon tarvittavan Levodopa-lääkehoidon. Olen kuitenkin onnistunut pitkittämään imetystaivaltamme, toki oman terveyteni kustannuksella, mutta nyt tämä alkuvuoteen alustavasti sovittu leikkaus löi viimeisen naulan arkkuun ja imetys päättyy. Pienestä pettymyksestä huolimatta olen hyvin ylpeä itsestäni, ylpeä meistä. Tuntuu mahtavalta, että pieni ja heikko L oppi uudestaan rinnalle kaiken kokemansa jälkeen ja minä sain ylläpidettyä maidontuotantoa kaiken sen elämän ja kuoleman taistelun keskellä. Meillä on ollut hieno imetystaival enkä voisi olla kiitollisempi niistä hetkistä, kun nyt jo lähes yksivuotias poikani nukahtaa rinnalleni pieni suu supussa ja maitopisaran valuessa poskelta kaulalle. Se on kaunis ja herkkä näky ja antaa valtavasti voimaa tulevaan. Mitä tahansa se tuokaan tullessaan!  

 

Selina

 


tiistai 21. marraskuuta 2017

Valoisampi minä

Tiedättekö, olen pitkästä aikaa onnellinen. En osaa edes sanoa, mitä tässä keskellä vuoden pimeintä aikaa on tapahtunut, koska olen itsekin hieman hämmentynyt omasta onnellisuudestani - oloni on pitkästä aikaa tasaisempi ja valoisampi.
  
Pohtiessani onnellisuuttani, huomasin, että olen elänyt yli vuoden valtava huoli ja taakka harteillani, jonka vuoksi arjen ja elämän tärkeysjärjestykset ovat menneet uusiksi. En siis ihmettele, että olen ollut hyvin väsynyt kaiken kokemamme jälkeen. Kaikki alkoi silloin, kun aloin odottamaan L-murua ja kuvittelin, että toinen raskauteni tulisi olemaan elämäni onnellisinta aikaa - aikaa, jolloin tallettaisin jokaisen potkun ja hikan muistoihini raskaudesta, joka on viimeiseni. Voitte varmasti kuvitella pettymykseni, kun se odotettu ja toivottu raskaus alkoi, alkoivat myös terveysongelmat, jotka veivät minut ja sisälläni kasvavan vauvan sairaalaan lukemattomia kertoja. Kehoni hylki raskautta. Siihen lopputulokseen olen nyt tullut, koska ongelmat loppuivat lähes samaan aikaan, kun poikamme syntyi. Raskausaika oli siis yhtä vuoristorataa ja rehellisesti sanottuna pelkäsin joka hetki menetystä. Muistan vieläkin vahvasti sen kurkkua kuristavan menettämisen pelon tunteen, kun vatsaani pestiin ennen sektiota ja anelin leikkaussalin henkilökuntaa kiirehtimään, koska en enää tuntenut vauvan liikkeitä. Ymmärsin, että vauva varmasti vain reagoi saamaani esilääkitykseen ja jännitykseeni, mutta samalla pelkäsin, että hänellä on jokin hätänä, vaikka juuri ennen siirtymistä leikkaussaliin kuuntelimme dopplerilla mieheni kanssa vauvan sydänääniä - omaksi mielenrauhakseni tietenkin. Kun sitten sain terveen pienen poikamme syliini ensimmäistä kertaa, tunsin hyvin samankaltaista onnea kuin nyt; kaikki on tässä ja nyt, meidän perhe.

Olin pitkään katkera siitä, että rankan raskausajan jälkeen emme saaneet koskaan nauttia odotetusta vauva-ajasta, vaan poikamme sairastuminen pudotti jälleen pohjan elämältä ja menettämisen pelosta tuli paljon todellisempi kuin raskausaikana raskaushormonien virittämänä. L-murun sairastuminen vastasyntyneenä jätti väistämättä syvät arvet meihin kaikkiin. A-muru kysyi minulta yllättäen antaessani sylissä huutavalle pikkuveljelle kortisonilääkettä Babyhalerista, että eihän vauva taas kuole. Kerroin hänelle niin rauhallisesti kuin vain pystyin, että ei, vauva ei kuole, ja halasin tytärtämme. Mieheni tarkistaa joka ilta ennen nukkumaan menoaan, että molemmat lapset nukkuvat ja voivat hyvin, ja kuiskaa heille hyvät yöt pimeyteen ennen kun ummistaa silmänsä. Sitten olen minä, joka ei saa nukuttua, vaan jään vahtimaan kätkythälyttimen vierelle nukkuvan vauvan unta. Hälyttimen vihreä valo vilkkuu tasaisesti ja siihen on hyvä nukahtaa. Taas hetkeksi.

Tähän asti olen siis pelännyt päivittäin menetystä. Olen muistellut niitä kauhunhetkiä, kun kalpeaa vauvaamme juoksutettiin lisähappeen ja sitä hetkeä, kun mieheni kuivaa itkien turvonneen siniharmaan poikamme pään hätäkasteen jälkeen hoitajien laulaessa. Olen itkenyt öisin onnesta, mutta myös pelosta - mitä jos lapseni otetaankin minulta pois? Olen tuntenut syyllisyyttä niinä hetkinä, kun olen väsyneenä antanut viikkoja tunnin välein heräävän vauvan hetken huutaa pinnasängyssä syliä, että jaksaisin taas nousta. Silloin olen ollut valtavan pettynyt ja vihainen itselleni siitä, että minun pitäisi olla väsymyksestäni huolimatta kiitollinen, että poikamme selvisi, ja ottanut hänet syliini anteeksi pyydellen. Pahimman ahdistuksen aikana olen kuullut ECMO-koneen ääniä makuuhuoneessamme kaikkien nukkuessa, aistinut teho-osaston kylmyyden ihoni vetäessä kananlihalle ja jopa haistanut Ruotsissa käytetyn käsidesin samalla peläten, että sekoan. Kyynelten kuivuessa  poskilleni, olen katsellut nukkuvaa tervettä vauvaamme. Hän on täydellinen. Hän selvisi.  

Nyt kuitenkin olen jotenkin eheytynyt. Rikki toki vielä, mutta viimein onnellinen. Tuntuu ihanalta suunnitella L-murun ensimmäistä joulua - meidän ensimmäistä joulua nelihenkisenä perheenä. Niin ja etenkin joulun jälkeen tulevia L:n 1-vuotissyntymäpäiviä! Nyt pystyn jo näkemään tulevaan, kun aikaisemmin seuraavaan päiväänkin näkeminen tuotti haastetta. Minua pelotti. Pelkäsin niin valtavasti päästää irti siitä hetkestä, jota parhaillaan elimme. En vaan pystynyt päästämään irti, koska pelkäsin menettäväni jotain tärkeää. Nyt muistan myös hengittää - ottaa omaa tilaa ja aikaa. Tästä minua on muistuttanut jo Tampereen lasten teho-osastolla meitä katsomassa käynyt ystäväni Anna, ja nyt vasta ymmärrän, mitä hän sillä tarkoitti. Nyt hengitän. Pystyn myös sulkemaan silmäni näkemältäni pahalta silloin, kun en pysty sitä käsittelemään. Ja parasta; pystyn nauttimaan niistä tärkeistä L-murun kehityksen virstanpylväistä, jotka toki ennenkin näin, mutta joista iloitsin vain osittain nähdessäni samaan aikaan sieluni silmin L-murun teholla taistelemassa hengestään. Niin ja itseni pelkäämässä, etten ikinä tulisi näkemään ja kokemaan hänen ensiaskeleitaan tai kuulemaan sitä ensimmäistä sanaa. Hän on täällä ja niin olen minäkin - onnellisena ja valoisampana! Yksi asia ei ole kuitenkaan muuttunut ja se on kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että hän selvisi. Tämä on valoisampi minä, ja minä pidän hänestä. 

 

Selina

 


lauantai 18. marraskuuta 2017

Olet tänään 10 kk


"Missähän sut tehtiin? 
Tähtien tuolla puolella 
muovailtiin huolella."
Olet tänään kymmenen kuukautta! Tuntuu uskomattomalta, että vauvavuotesi on pian taputeltu ja olet kasvanut ja kehittynyt siitä alle kolmekiloisesta pienestä hennosta poikavauvasta vauvaksi, joka ei ole enää hetkeäkään paikoillaan! Liikut ketterästi konttaamalla, nouset seisomaan, otat askelia, taputat ja vilkutat - uskomatonta! Olemme isäsi kanssa hurjan onnellisia kehityksestäsi emmekä malta odottaa, mitä seuraavaksi keksit. 10-kuukautisneuvola meillä on vasta ensi viikolla, joten voin vain arvailla mittojasi. Veikkaan, että painoa ei ole juurikaan tullut viime neuvolasta, mutta pituutta varmasti senkin edestä.


Uusia taitoja, omaa tahtoa ja iloisia uutisia

 

Olet jättänyt ryömimisen kokonaan pois ja konttaat hurjaa vauhtia koko hereilläoloaikasi! Ei siis ole ihme, että mielestämme poskesi ovat alkaneet kaventumaan ja olet hieman solakoitunut. Nouset jatkuvasti tukea vasten seisomaan, otat askeleita ja päästät hetkittäin kätesi jopa tuesta irti, jonka jälkeen pyllähdät hyvin nopeasti lattialle. Isosiskosi oppi kävelemään 11kk iässä, joten luulen, että seuraat hänen jalanjälkiään, ja otat pian hatarat ensiaskeleesi. Myös portaat yläkertaan ovat alkaneet kiinnostaa sinua ja lapsiportti onkin välttämätön, koska hiippailet salakavalasti vaikka yläkertaan asti ennen kuin edes ehdimme huomaamaan mitään! Sinulla on alkanut ilmetä myös omaa tahtoa. Komennat koiria omalla kielelläsi ja kiukkuitku tulee välittömästi, jos sinulta otetaan joku sinulle mieluinen, mutta äidin mielestä vaarallinen asia käsistä pois. Varsinkin kenkien pohjista sisälle kulkeutuneet kivet olisivat mieleesi. Vilkutat ja taputat pyynnöstä ja tavuttelet satunnaisesti lyhyitä sanoja. Tällä viikolla jännitimme kovasti uuden serkkusi syntymää ja nyt suvussamme on kaksi vauvaa - pikkuvauva ja vauva, joka on ihan pian taapero. Uskon, että teistä kahdesta tulee kiva ja vauhtirikas kaksikko, kun pikkuvauva hieman kasvaa ja tulette varmasti aiheuttamaan isovanhemmillenne paljon harmaita hiuksia kolttosillanne!


Harmilliset hampaat, huonot yöt ja vaipparaivo

 

Sinulla on suussasi jo seitsemän hammasta, joista jopa kolme puhkesi viimeisen kuukauden aikana! Hampaat ovat aiheuttaneet valvottuja öitä ja kitinää, mutta nyt olet äidin kauhuksi keksinyt myös narskutella niitä. Lokakuussa alkanut ja äidin säikäyttänyt keuhkoputkentulehdus on vaihtunut infektioastmaepäilyksi rohinan pitkittyessä. Tämän vuoksi sinulle aloitettiin hengitettävä kortisonilääkitys avaavan lääkkeen lisäksi. Babyhaler onkin tullut tutuksi näiden viikkojen aikana ja pelkästään sen näkeminen saa sinut konttaamaan pakoon ja itkuiseksi. Olet kuitenkin todella reipas ja saamme isin kanssa lääkkeet annettua ohjeiden mukaan. Liberon neloset aiheuttavat edelleen päänvaivaa, koska vaipanvaihto käy urheilusuorituksesta sinun pyörähtäessä puhtaan vaipan päältä pois ja kontatessa paljaspyllyisenä hihkuen karkuun! Itku tulee siinä vaiheessa jopa äidiltä,  kun nopean selätyksen jälkeen saan juuri ja juuri yhdellä kädellä vaipan teipit kiinni, samalla pidellen sinua paikoillaan toisella kädelläni. Ehkä jonain päivänä huomaat, että vaipanvaihto ei olekaan niin kamalaa...tai sitten opit kuivaksi hyvin nopeasti - toivossa on hyvä elää!

Onnellisen vauvan tavallinen arki

 

Olet hymyileväinen ja iloinen poika. Rakastat laululeikkejä ja isosiskon kanssa touhuamista. Sait tänään maistaa ensimmäistä kertaa hapanmaitotuotteita ja sanotaanko, ettei se mennyt aivan niin hyvin kuin odotin - olit suorastaan järkyttyny! 



Olet selvästi päättänyt päästä pituudessa miinuskäyrältä pois, koska olet jälleen venähtänyt pituutta ja siksi olenkin viikannut suurimman osan 68 cm vaatteistasi pois ja nostellut varastosta 74 cm vaatteita tilalle. Hankalia öitä helpottaakseen äiti lopetti yöimetyksen, jonka ansiosta olet nukkunut satunnaisesti pidempiä, jopa yli 6 tunnin pätkiä. Heräät kuitenkin edelleen vähintään 2 kertaa yössä, mutta rauhoitut suhteellisen helposti silittelyyn ja hyräilyyn. Päivisin saat edelleen rintaa ennen päiväunia, ruokien jälkeen ja illalla ennen yöunia. Kiinteitä menee hyvin, vaikka ruokamäärät ovatkin edelleen melko pieniä. Puuro kuitenkin maistuu - etenkin omenasoseella. Nukut päivässä 2-3 päiväunet, joista kaksi kestävät 2-3h ja kolmannet 30-45minuuttia. Ei-sana on alkanut olla aika vakio äidin sanavarastossa. Kenkiä ei saa syödä, äitiä ei saa purra, koiran vesikuppia ei saa kaataa ja isosiskon hiuksista ei saa vetää. Niin ja mikään näistä EI ole mennyt perille sinun vain nauraessa ja jatkaessasi matkaa kohti seuraavaa kolttosta! Mutta ei se mitään, olet ihana pieni poika, jolla on sopivassa suhteessa puhdasta uteliaisuutta ja uuden oppimisen intoa!

"Kaunis pieni ihminen 
Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan."


 

 

Selina

 

 

*) Potkuauto saatu Jollyroomilta

perjantai 17. marraskuuta 2017

Meidän perheen paras isi

Meilläkin juhlittiin maailman parasta ja tärkeintä isiä viime sunnuntaina. Meidän isi nautti aamulla perinteisen herkkuaamiaisen, sai kakkua, lahjoja, paljon haleja ja tietenkin rakkautta. Kun mietin mieheni isyyttä, olen vakuuttunut, että hän on paras mahdollinen isi lapsillemme, jotka ovat saaneet aloittaa elämänsä hänen turvallisilla käsillään leväten ja nukahtaen hänen hyräilyyn. Olen nähnyt, kun nämä turvalliset kädet ovat kietoutuneet kapaloon käärityn esikoisemme ympärille kuin suojellakseen vauvaa kaikelta pahalta. Silloin siitä kapaloidusta kauniista ja pienestä tyttövauvasta, minusta ja miehestäni tuli perhe - isi, äiti ja tytär. Samat kädet silittelivät ja hoivasivat neljä vuotta myöhemmin keskoskaapissa nukkuvaa vastasyntynyttä pientä poikaamme, mieheni istuessa tunteja vastasyntyneiden teholla poikamme sängyn vierellä, ja myöhemmin ne kuivasivat pelokkaasti, mutta hellästi hänen päänsä hätäkasteen jälkeen.

Hän on isi, joka häätää möröt sänkyjen alta, isi, joka lukee aina yhden extrasivun satukirjasta ja isi, joka jää lastenhuoneen ovelle vartioimaan, etteivät möröt palaa. Hän pussaa, halaa ja rakastaa. Ja sanoo sen myös ääneen, isi rakastaa. Hän nauraa ja iloitsee lasten kanssa, pidättää kyyneliä, kun heitä sattuu ja huolehtii, että kaikki on aina hyvin. Hän on isi, jolla on pitkä pinna - varmasti pisin ikinä -, isi, joka pitää aina lapsiensa puolia ja isi, joka antaa anteeksi ja myöntää myös omat virheensä. Hän on isi, joka pitää myös minusta huolta, lastensa äidistä, enkä voisi kuvitella parempaa kumppania minulle kasvattaessamme yhdessä lapsistamme pärjääviä, rehellisiä ja avoimia. Meidän perheen paras isi tekee meistä hyvän tiimin - parhaan mahdollisen. Meidän perheen.


Perheemme isien juhlinta jatkuu vielä, koska vietimme tänäkin vuonna isänpäivää kotona oman perheen kesken. Perheemme kahta muuta tärkeää isiä juhlitaan vielä myöhemmin, kun lapset saavat antaa papoilleen askartelemansa isänpäiväkortit ja isänpäivälahjat, ja me saamme halata omia isiämme pitkään samalla muistellen niitä lapsuuden jännittäviä isänpäiväaamuja, kun vielä kuvittelimme, että isi vain nukkuu täysin tietämättömänä makuuhuoneessa meidän tehdessä äidin kanssa isänpäiväaamiaista mahdollisimman äänettömästi ja toisillemme supattaen. Onnea kaikki isit - onnea jokaiselle päivälle!

 

 

Selina

 

 

perjantai 10. marraskuuta 2017

Sillisalaattia kuulumisten muodossa

Koska blogin kaksi edellistä postausta on sisältänyt hieman vakavampaa asiaa, ajattelin ilahduttaa itseäni tulevan postauksen kaltaisten postausten fanina, ja kirjoittaa aidon ja rehellisen kuulumispostauksen - tulossa sillisalaattia kuulumisten muodossa! 

Ennen perheemme kuulumisia, haluan kuitenkin kiittää teitä lukijoita kaikista ihanista kommenteista ja viesteistä, mitä sain teiltä kahteen edelliseen postaukseen! Ihana, että olette siellä ja aidosti myötäelätte elämäämme niiltä osin, mitä teille siitä jaan. Koen, että varsinkin pienen L-murun ECMO-hoitoon joutumisesta kirjoitettu postaus toi julkaisun jälkeen valtavan helpotuksen tunteen, vaikkakin samalla palasin hetki hetkeltä takaisin elämäni kamalimpaan päivään - päivään, jolloin meinasin menettää lapseni. Toivon, että joku samassa tilanteessa oleva löytäisi joskus kuopuksemme ECMO-tarinan ja saisi siitä voimia ja uskoa parantumiseen. Poikamme selvisi!


Mutta mitä meille kuuluu? Meilläkin nautittiin pikatalvesta kinoksineen, jonka jälkeen vaihdettiin topat takaisin välikauteen ja imuroidaan eteisestä muualle taloon kulkeutunutta hiekoitushiekkaa päivittäin. Syysloman jälkeinen masis on vaihtunut jo joulun odotukseen ja siihen tunteeseen, että se tulee aivan liian nopeasti, apua! Blogin Instafeedi täyttyykin tasaisesti joulukorttikuvilla, joissa lapset söpöstelevät tonttuasuissaan, äidin somistamilla taustoilla. Joulutorttuja ja pipareitakin olen jo bongannut! Me emme kuitenkaan tänäkään jouluna lähetä joulukortteja ja ekat piparitkin leivomme vasta itsenäisyyspäivänä. Toki otamme perinteiset joulukuvat, jotka annamme isovanhemmille muiden joulumuistamisten kanssa, mutta postitettaviin joulukortteihin menevät rahat lahjoitamme jälleen SOS-Lapsikylän kotimaan ja ulkomaan kohteisiin. Joulun lähestymisestä kertoo myös telkkarista bongattu joulumainos, kauppojen käytäville ilmestyneet joulukalenterit ja -suklaat sekä niin meille kuin jokaiseen kotiin ilmestyneet lelulehdet, joista jokaisesta A-muru haluaisi kirjoittaa oman toivelistan! Tällä hetkellä esikoisen joululahjatoiveisiin on päässyt ainakin sukset ja monot, Frozen-teemaisia Hama-helmiä ja Lego Friends -talo. Niin ja ainakin kymmenen muuta toivetta, joiden seurauksena Joulupukki saakin tyttäreltämme piiiiitkän kirjeen! L-muru on vielä niin pieni, että hän ei taida toivelistasta paljon perustaa muuten kuin kulinaristisessa mielessä - A4-arkki ja sopivassa suhteessa tussia tuntuu uppoavan kohta kymmenkuiselle paremmin kuin peruna!


Ja vauvasta puheen ollen: täällä on poikavauva, joka uhkaa vakavasti karistaa vauva-liitteen itsestään kasvaessaan ja kehittyessään päivä päivältä hurjaa vauhtia kohti taaperoikää - meillä juhlitaan pian YKSIVUOTIASTA! Tuntuu uskomattomalta, että vastahan kirjoitin postausta haastavasta raskausajasta ja vietin isänpäivän sairaalassa kasvattamassa navan ympärystääni. Niin ja nyt hän on täällä, konttaa, pärrää, näyttää kieltä, taputtaa, vilkuttaa, PUREE (!!!!), kävelee tukea vasten ja hokee tä-tä-tä äittää! Olen myös huomannut, että viime aikoina A-muru on halunnut enemmän vastuuta pikkuveljen hoidosta. Hän kysyy monesti, saisiko hän leikkiä vauvan kanssa ja huolehtii aina, ettei kyseenalaisiin paikkoihin, kuten vessaan, konttaava vauva satuta itseään tai saa suuhunsa mitään sinne sopimatonta. Hän myös huolehti pikkuveljen joululahjatoiveista ja kirjoitti Joulupukille pikkuveljen toivovan vaatteita, palikoita ja potkuauton. Olen niin valtavan ylpeä hänestä ja kiitollinen, että pahimmat mustasukkaisuuskohtaukset ovat rajoittuneet vain pariin "tykkäätte vauvasta enemmän kuin minusta" - tokaisuun.


Meille vanhemmillekin kuuluu hyvää...tai oikeastaan sitä tavallista. Yhteistä aikaa on aina liian vähän ja päivät kuluvat hurjaa vauhtia täyttyen A-murun harrastuksista, vaativahkon vauvan tarpeiden täyttämisestä, minun kuntoutuksesta ja miehen töistä. Yhteisen ajan puutteesta huolimatta, olemme kuitenkin onnistuneet ottamaan satunnaisesti myös omaa aikaa, minä neulomalla ja ompelukurssilla ja mies hikoillen salilla. Kuitenkin, vaikka olenkin tyytyväinen näistä omista hetkistäni, olen nyt kahtena yönä pohtinut vakavissani kaikkien nukkuessa, että olisiko OK hissitellä alakertaan neulomaan kolmelta yöllä - neuloosi on siis vallannut mieleni täysin! Yhteistä aikaa miehen kanssa on kuitenkin suunnitteella, toki vasta parin vuoden päähän, kun juhlimme 10-vuotishääpäiväämme ja karkaamme kahdestaan maailmalle toteuttamaan häämatkan, joka jäi aikanaan hienoista suunnitelmista huolimatta tekemättä. Kohdetta emme ole vielä päättäneet, mutta vaihtoehtoja on jo pyöritelty ja tutkittu. Tällä hetkellä minun suosikkini on Havaiji ja mieheni taas olisi halukas lähtemään Australiaan. Aurinkoa ja hellettä ei tarvitse kuitenkaan odottaa kesään...tai viime kesän kylmyyden huomioiden tulevaan 10-vuotishääpäivään, vaan suuntaamme koko perhe toukokuussa nappaamaan palan Kreikan auringon alta ja nauttimaan kesästä ennakkoon! Odotammekin malttamattomana 11 päivän ihanaa perhelomaa hotellissa, jossa on pieni vesipuisto ja Aurinkokerho A-murulle ja monta päivää aikaa nautiskella auringosta ja lämmöstä. Huomasin muuten lomalaskuria jälleen kerran katsoessani, että vielä on 176 päivää, 20 tuntia 56 minuuttia ja 18 sekuntia, että kesämme alkaa!


Tällaisia kuulumisia meillä ja toivon, että Sinullekin kuuluu hyvää! Me suuntaamme huomenna koko perhe Tampereelle Apuväline 2017 -messuille. Toivottavasti näemme siellä! Kivaa viikonloppua!

 

 

Selina

 

maanantai 6. marraskuuta 2017

Ihan(a) vammainen äiti!

 Yhteistyössä: Apuväline 2017

Ne katseet. Olen jo tottunut niihin. Silti minulta ei jää huomaamatta, kuinka päät kääntyvät ja jotkut jopa osoittelevat supattaen toisilleen liikkuessamme perheenä kaupungilla. Suurin osa ihmisistä kuitenkin hymyilee ja voin arvata miksi. Minulla on sylissäni leveästi hymyilevä ja jokelteleva kymmenkuinen poikavauva ja etsimme sitä täydellistä talvitakkia vieressäni kulkevalle viisivuotiaalle esikoisellemme, joka pitää jo tottuneesti minusta kiinni ja kävelee reippaasti pysyäkseen tahdissani. Hän puhua pulputtaa taukoamatta, onhan hän äitiinsä tullut. Mieheni kävelee rinnallamme kantaen ostoksia ja auttaa minut vauvan kanssa korkean kynnyksen yli samalla, kun esikoinen jää kuin ajatus liikkeen ovelle pitämään ovea auki ja odottamaan vuoroaan. Liikkeessä mieheni nostelee minulle korkealla olevilta vaatetangoita osoittamiani talvitakkeja nähtäväksi ja esikoisen sovitettavaksi. Mieheni auttaa takin tyttäremme päälle, joka alkaa pyörähtelemään innoissaan peilin edessä välittömästi, kun mieheni saa vetoketjun vedettyä kiinni. Pyydän tytärtämme tulemaan luokseni, koska minä ja vauva emme mahdu peilin eteen vaaterekkien tukkiessa käytävän - mekin haluamme nähdä talvitakin hänen päällään. Tällaista on elämä perheessä, kun äiti kelaa, meidän erilaisessa, mutta silti aivan tavallisessa lapsiperheessä. Niin ja se täydellinen talvitakkikin lopulta löytyi!

Erilaista äitiyttä jo yli viisi vuotta

 

Esikoisen syntymä viisi vuotta sitten oli valtava mullistus siihen asti enimmäkseen sairauteni ja liikuntavammani ympärillä pyörivään elämääni - sain jotain upeaa ja ihmeellistä aikaan niistä huolimatta. Erilainen äitiyteni otettiin vastaan muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta oikein hyvin ja koin aidosti olevani paras mahdollinen äiti lapsellemme, vaikka ymmärsinkin, että pyörätuoli tuo varmasti omat haasteensa jossain vaiheessa lapsiperheemme eteen. Olemme kuitenkin vammastani huolimatta matkustelleet, käyneet metsäretkillä ja harrastaneet. Niin ja rakastaneet niin paljon, että se tuntuu aivan pikkuvarpaissa asti - eniten maailmassa, kuten viisivuotias esikoisemme sanoo. 



Kun aloin reilu vuosi sitten odottamaan toista lastamme, oloni oli luottavainen - kyllä me pärjäisimme. Raskausaika oli kuitenkin hyvin kuormittava keholleni ja vastasyntyneen sairastuminen vakavasti vaikeutti omalta osaltaan sopeutumista kahden lapsen äitiyteen. Nyt kuitenkin, kun aikaa on kulunut, pystyn näkemään jo meidät kolmestaan lähileikkipuistossa leikkimässä. Näen itseni antamassa keinussa vauhtia kuopuksellemme ja esikoisemme työntämässä pyörätuoliani irti turvahiekasta, että pääsisimme yhdessä vielä liukumäkeen. Äitiys, se on ihanaa!

Malli lapsista


Koen, että lapset sopeutuvat erilaisuuteen paremmin kuin me aikuiset. Minäkin tappelin vuosia erilaisuuttani ja vammaani vastaan ja voin kertoa, että se oli hyvin uuvuttavaa. En halunnut olla sairas enkä liikuntavammainen, koska ajattelin, että se asettaa minut tiettyyn muottiin, joka sisältää sääliä, pitkiä katseita, apuvälineiden ja muiden varassa elämistä - oman itsenäisyyden ja minuuden hukkaamista. Kuitenkin aivan huomaamattani asetin ihan itse itseni siihen muottiin, ja se tuntui kuin olisin yrittänyt lähes jalattomana uida pauhaavassa koskessa vastavirtaan - toivotonta. Lapset ovat kuitenkin ennakkoluulottomia ja uteliaita, mikä tekee heistä huomattavasti suvaitsevaisempia sairauksille, apuvälineille ja erilaisuudelle. Olisipa minullakin ollut edes ripaus sitä lapsen avoimuutta, kun valitsin kiukkuisena hällä väliä -asenteella ensimmäistä pyörätuoliani, joka onnekseni muuttui myöhemmin siitä pelottavasta peikosta ihan tavalliseksi apuvälineeksi, jonka avulla liikun. Pyörikseksi, jota nykyään jo arvostan. Olen siis oppinut vammastani ja sairaudestani hyvin paljon vasta lapsieni kautta, josta olen valtavan kiitollinen. Siksi olenkin yrittänyt kasvattaa heistä ennakkoluulottomia, avoimia ja ymmärtäväisiä toisia ihmisiä kohtaan. Esikoisemme kohdalla työni on alkanut kantaa jo hedelmää hänen kertoessa kaupassa minua ja pyörätuoliani vierastavalle tytölle, että mun äiti on oikeasti ihan ok, koskettaen samalla huolettomasti pyörätuoliani. Toki myönnettäköön, että lapsemme eivät tiedä muunlaisesta äidistä kuin kelaavasta, mutta silti koen, että olen paras mahdollinen äiti heille, ihan(a) vammainen äiti!


Blogiin onkin kertynyt vuosien aikana useita postauksia, jotka käsittelevät erilaista äitiyttäni liikuntavammaisena äitinä. Olen kirjoittanut postauksen siitä, kuinka erilaisuudestani huolimatta koen olevani hyvä äiti, postauksen erilaisesta raskaudesta ja siitä, mitä vammaisen äidin tulee ottaa huomioon raskautta suunnitellessa. Olen kirjoittanut postauksen apuvälineistä, miten esikoinen ja mieheni kestävät sairauteni ja postauksen siitä, kuinka olen lopulta hyväksynyt itseni ja sairauteni vuosien aikana. Olen kirjoittanut myös paljon kipeistä asioista ja siitä, kuinka kaikesta huolimatta pystyn näkemään sairadessani myös jotain hyvää



Tämän viikon torstaina Tampereella alkaa Apuväline 2017 -tapahtuma, jossa yli 200 näytteilleasettajaa tarjoaa kolmen päivän ajan paljon nähtävää ja koettavaa niin ammattilaisille kuin muillekin kiinnostuneille. Itse olen menossa messuille lauantaina tutustumaan messutarjontaan ystäväni Annan kanssa ja odotamme ilolla tapaavamme siellä juuri Sinut! Jos et pääse messuille, meidät voi bongata myös somesta, jonne tuotamme sisältöä päivän aikana - laadukasta ja nauruntäyteistä tietenkin! Messuilta voi löytää Annan ja minun lisäkseni myös muita bloggareita, kuten inspiroivan kauniista ja esteettömästä rakentamisesta kirjoittavan Sannan sekä hänen kaimansa, joka kirjoittaa esteettömästä matkailusta Palmuasema -blogissaan. Nämä bloggarit ja Annan löydätte myös messujen Vihreältä lavalta Blogi & Some Cornerista, jossa he pitävät aamupäivän aikana omat puheenvuorot. 

Toivottavasti tapaamme messuilla!

 

Selina

 

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

ECMO-hoito, L-murun viimeinen mahdollisuus osa 1

Postauksen teksti ja kuvat voivat järkyttää herkimpiä lukijoita.

Olen jo pitkään kirjoittanut postausta L-murun saamasta ECMO-hoidosta. Tämän postauksen kirjoittaminen on ollut valtavan terapeuttista, mutta samalla hyvin raskasta. Vieläkin kahdeksan kuukauden takaiset tapahtumat tekevät kipeää, mutta koen asioiden ja tapahtumien kertaamisen henkilökohtaisessa toipumisprosessissani erittäin tärkeäksi - lähes yhtä tärkeäksi kuin oman, nyt jo terveen poikamme normaalin kehityksen seuraamisen. Pidän tärkeänä tämän kipeän ja kamalan kokemuksemme jakamista myös teille lukijoille, koska L-muru ei varmasti ole viimeinen vauva Suomessa, joka saa tätä edistyksellistä ja elämän pelastavaa hoitoa keuhkojen lopettaessa toimintansa kokonaan. Aloittaessani kirjoittamaan tätä postausta, huomasin heti alkuun, että postauksesta on tulossa valtavan pitkä. L-murun taistelusta ei kovin lyhyesti voi kirjoittaa, joten koin helpommaksi julkaista pienen ihmeemme ECMO-tarinan kahdessa osassa. Tämä postaus ei ole lääketieteellinen teksti ja se sisältää varmasti asiavirheitä, koska se perustuu puhtaasti omaan kokemukseeni ja ymmärrykseeni pokamme tilasta, ja hänen saamastaan ECMO-hoidosta. Toivon, että tästä ja seuraavasta postauksesta välittyisi teille lukijoille kunnioitukseni edistyksellisempään lääketieteeseen ja L-murua hoitaneille lääkäreille - meidän sankareille - ja, että ne antaisivat uskoa ja toivoa samassa tilanteessa oleville. Jos läheisesi on nyt ECMO-hoidossa, toivon sydämestäni hänelle kaikkea hyvää ja Sinulle ja muille osallisille voimia!

Vauvamme sairastui viruskeuhkokuumeeseen vain kahden viikon ikäisenä. Keuhkokuume alkoi hyvin salakavalasti ja oikeastaan mitättömillä oireilla. Kaikki keuhkokuumeeseen liittyvät infektio-oireet olivat hyvin piilossa pienikokoisen vastasyntyneen maitorohinoiden ja tuhinoiden takana. Vasta sairaalassa otettu keuhkokuva paljasti lääkäreillekin karun totuuden - L-murun molemmat keuhkot olivat täysin tulehtuneet ja hän taisteli tosissaan jokaisen hengenvedon eteen. Aluksi L-murua hoidettiin keskussairaalassamme antibiooteilla ja hän sai tukea hengitykseen ensin Optiflow-happiviiksillä ja myöhemmin ylipaine nasaalissa. Hänen tilansa ei kuitenkaan alkanut kohentumaan, joten lääkärit päättivät siirtää poikamme nukutettuna Tampereen yliopistolliseen sairaalaan hengityskonehoitoon, jotta sairaat keuhkot saisivat levätä ja voisivat alkaa parantua. Vain alle kaksi vuorokautta myöhemmin tehtiin päätös siirtää vauva Ruotsiin saamaan ECMO-hoitoa. Kaikki kävi siis hyvin nopeasti ja siksi minulla onkin monesti käynyt mielessä päivä, jolloin vein poikamme sairaalaan. Olisiko minun pitänyt toimia aiemmin ja tulkita vastasyntynyttä poikaamme paremmin - tehdä jotain toisin? Sairaalassa kuitenkin vakuutettiin, että osasin tuoda poikamme juuri oikeaan aikaan hoitoon, mutta äitinä sitä syyllistää itseään, vaikka todellisuudessa ymmärränkin, ettei se olisi vaikuttanut lopputulokseen mitenkään. Onneksi kaikki päättyi lopulta taudin hurjista käänteistä huolimatta hyvin. Poikamme selvisi ECMO-hoidon ansiosta.


ECMO-hoito on aina äärimmäinen hoitokeino, potilaan viimeinen mahdollisuus, ja sen aloittamiselle on tarkat lääketieteelliset kriteerit, joiden tulee täyttyä. ECMO-hoitoon myöskään ei ryhdytä, ellei toivoa paranemisesta ole. Hoito on kallis ja erittäin riskialtis, mutta samalla se on hoito, joka voi pelastaa potilaan hengen. Suomessa Helsingin Lastenklinikka on ainoa paikka, jossa lapset voivat saada ECMO-hoitoa, jonne mekin oletimme menevämme lääkärin puhuessa ECMO-hoidon mahdollisuudesta ensimmäistä kertaa. Valitettavasti resurssien vuoksi Lastenklinikalla voi hoitaa ainoastaan Uudenmaan alueen lapset. Olin hämmentynyt. Koska Helsinki oli poissuljettu jatkohoitopaikka, niin missä sitten vauvaamme voidaan hoitaa? Tässä kohtaa lääkäri pudotti pommin; L-murun ECMO-hoito on mahdollista toteuttaa kolmessa sairaalassa, jotka sijaitsevat Glasgow´ssa, Lontoossa ja Tukholmassa. Se hetki sai sydämeni jättämään yhden lyönnin välistä ja katsoin lääkäriä järkyttyneenä. Muistan lääkärin vielä jatkaneen, että ECMO-hoito on äärimmäinen hoitokeino, mutta tuskin siihen tarvitsee ryhtyä. Toisin kuitenkin kävi.

"ECMO-ryhmä on hälytetty Ruotsista, tulkaa pian sairaalaan. Vauvan tila romahti."
 
Tämän lauseen jälkeen elämämme pysähtyi kahdeksan kuukautta sitten. ECMO, veren kehonulkoinen hapetus. Se kuulostaa lauseena yhtä kamalalta, kun todellisuudessa on.  ECMO-hoito on lääketiedettä parhaimmillaan - teknistä, tarkkaa ja vaativaa. Tämä sydämen ja keuhkojen toiminnasta vastaava laite kuitenkin pelasti poikamme, piti hänet hengissä niin kauan, että pienet keuhkot saivat parantua. Se oli L-murun viimeinen mahdollisuus.

Kun kiiruhdimme yöllä mieheni kanssa takaisin TAYS:n lasten teho-osastolle, L-muru hätäkastettiin välittömästi. Paikalle hälytetty elvytysryhmä oli poistunut teho-osastolta, mutta paikalla oli paljon kotoaan hälytettyjä lääkäreitä ja useita sairaanhoitajia. L-murun hälytyslaitteet oli hiljennetty, mutta vilkkuvat valot kertoivat karun totuuden. Veren happisaturaatio oli hädin tuskin 70% äärimmilleen säädetystä korkeataajuushengityskoneesta, typpikoneesta ja 100% lisähapesta huolimatta. Normaali happisaturaatio on vähintään 96%. Pieni poikamme kärsi vakavasta hengitysvajauksesta ja vauvan keuhkot olisivat voineet lopettaa toimintansa hetkenä minä hyvänsä. Teho-osastolla oli hiljaista korkeataajuushengityskoneen tasaista naksutusta lukuun ottamatta ja vauvaa oltiin alettu jo valmistelemaan ECMO-ryhmän tuloon. Tippatelineeseen oli ilmestynyt lisäverta ja plasmaa, ja hänelle oli aloitettu uusia lääkkeitä, muun muassa sydäntä tukeva lääkitys. Vauvan ranteeseen oli laitettu kanyyli, joka mittaa verenpainetta valtimosta. Lasten sydänlääkäri odotti vauvan sängyn vieressä ECMO:n saapumiseen, koska pienikin kosketus sai aikaan happisaturaation laskun ja sydämen kiihtyvän sykkeen. Hoitohenkilöstö pelkäsi, ettei L:n keho kestäisi ryhmän saapumiseen asti, joten hänelle ei tehty enää mitään hoidollisia toimenpiteitä, ellei se olisi välttämätöntä.

Hätäkasteen jälkeen minulle ja Isimiehelle järjestettiin rauhallinen paikka, jossa voisimme hieman levätä ja nukkua ECMO-ryhmää odottaessa. ECMO-ryhmän arvioitiin saapuvan noin kolmen tunnin kuluessa hälytyksestä. En kuitenkaan voinut nukkua, vaan kelasin vähän väliä teho-osastolle L-murun sängyn viereen, mutta en uskaltanut enää koskettaa häntä. Pidin häntä viimeksi kädestä, kun hän sai hätäkasteessa nimensä. Hän oli hyvin heikossa kunnossa, mutta lääkärit vakuuttivat, että L-muru jaksaa taistella ECMO-ryhmän saapumiseen asti. Kelasin huoneesta hälytyslaitteiden välillä piipatessa ja valojen vilkkuessa ja jäin odottamaan huoneen ulkopuolelle. Happisaturaatio oli vain 50%, kävi välillä yli 70% ja palasi sitten 60%. Muistan ajatelleeni, että jos L-muru vain selviäisi kaikesta, selviämme mahdollisesta aivovauriosta tai mistä tahansa seurauksista. Alimmillaan elvytysryhmän hoitaessa vauvaa happisaturaatio oli vain 10%, mutta lääkäri ei uskonut sen aiheuttaneen vaurioita hapenpuutteen kestäessä vain vähän aikaa, 15 minuuttia. Ristin käteni ja rukoilin, että poikamme selviää ja, että ECMO-ryhmä ehtisi ajoissa. Viimein viideltä lastenosastolle soitettiin puhelu, jota olimme odottaneet. ECMO-ryhmä oli saapunut sairaalan alaoville ja hoitajat lähtivät heitä vastaan. Kävin herättämässä mieheni ja sitten odotimme. Teho-osaston ovi oli auki ja kaikki olivat hiljaa. L-muru nukkui ja hoitajat ja lääkärit seurasivat monitoreja tarkasti. Puristin mieheni kättä ja suljin silmäni ja ajattelin, että tämän täytyy olla painajaista. Eihän näin voi käydä meille. Olin kuitenkin täysin hereillä painajaisessa, joka oli täysin todellinen. Pian lastenosaston ovet aukesivat ja punaisiin takkeihin ja housuihin pukeutuneet ihmiset kävelivät määrätietoisesti sisään. Heidän perässään tulivat osaston hoitajat kolmen sairaalasängyn kanssa, jotka olivat täynnä laukkuja, koneita ja tarvikkeita - ECMO-ryhmä saapui pelastamaan poikamme.
 
"Where's the baby?", kuulin Pär nimisen ECMO-lääkärin kysyvän tiukasti, ja paikalle siirrosta vastaava Tampereen pelastuslaitoksen kenttäjohtajan ja ambulanssihenkilöstön osoittaessa teho-osaston ovea, ryhmä käveli sisään ja sulkivat oven. He halusivat vakauttaa vauvan tilan ja sitten oli aika käydä vauvan ECMO-hoitoa läpi meidän kanssa. L-murua hoitaneeseen ryhmään kuului kaksi ECMO-lääkäriä, ECMO-hoitoon erikoistunut sairaanhoitaja ja verisuonikirurgi. He toivat mukanaan kaikki laitteet, mutta leikkausinstrumentit ja instrumenttihoitaja tulivat TAYS:n puolelta. Teho-osastosta, jossa L-muru oli, tehtiin leikkaussali ja sinne juoksi vihreisiin vaatteisiin pukeutuneita hoitajia vieden tarvikkeita vihreällä liinalla peitetyllä pöydällä. Tuntui ikuisuudelta odottaa teho-osaston oven takana, kun ECMO-ryhmä tutki vauvaamme, mutta pian Pär tuli osaston lastenlääkärin kanssa huoneeseemme keskustelemaan hoidosta ja sen sisällöstä.

Pär puhui hyvää ja selkeää englantia ja kertoi laajasti ECMO-hoidosta, sen riskeistä ja siitä mitä seuraavaksi tapahtuu. Lastenlääkäri oli tukenamme ja tulkkasi meille lääketieteelliset osuudet, minkä ymmärtäminen ihan suomenkin kielellä oli vaikeaa. Leikkaus, jossa L-muru kiinnitettiin ECMO-koneeseen, oli alkamassa pian ja se tulisi kestämään pari tuntia. Annoimme suullisen luvan aloittaa leikkauksen ja sitten jälleen odotimme. Leikkaus kuitenkin kesti pidempään L-murun pienen koon vuoksi ja kesken leikkauksen tiimi joutui vaihtamaan osia pienemmiksi. He päätyivät liittämään alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen myös L-murun sydämen ECMO-koneeseen. L-murun ECMO-hoito toteutettiin siis sydämeen ja keuhkoihin vievien valtimon ja laskimon kautta, jonka vuoksi vauvan kaulaan tuli kaksi isoa kanyylia.

Vihdoin leikkaus oli ohi ja Pär tuli kertomaan, että vauvan tila on vakaa ja voisimme mennä katsomaan häntä. Vaikka hän kertoi meille, että vauvan kaulalla olevista kanyyleista, mikään ei olisi koskaan voinut valmistaa minua siihen näkyyn, joka leikkaussaliksi muutetun teho-osaston ovella meitä odotti. L-murun pieni keskospeti oli vedetty keskemmälle huonetta ja korkeataajuushengityskoneen ja typpikoneen viereen oli tullut kone, jossa oli iso säiliö täynnä verta. Säiliöstä lähti sormen paksuiset letkut kohti vauvamme sänkyä. Viereisellä pöydällä oli kasa tyhjiä veripusseja ja kone päästi tasaista naksahtelua sen pumpatessa toisesta letkusta verta L-murusta ja palauttaessaan toisesta takaisin häneen. Kahdessa letkussa kulkevat veret näyttivät erilaisilta. Toisessa letkussa veri oli tummempaa, lähes mustaa, ja toisessa kirkkaampaa. En kestänyt katsoa enää, vaan parahdin hysteeriseen itkuun, joka muuttui kivuliaaksi huudoksi. Näin teho-osaston lattialla verta, kasvosuojuksen ja kumihanskoja, jonka jälkeen katseeni nousi jälleen hitaasti veriletkuja pitkin kohti nukkuvaa poikaamme. Hänen kaulaansa meni kaksi hänen kokoonsa nähden kohtuuttoman paksua letkua, kanyylit, jotka menivät valtimoon ja laskimoon. Kanyylit, jotka poistivat pojastamme hapettoman tumman veren ja palauttivat sen kirkkaana ja happirikkaana takaisin häneen. Nämä kanyylit ja naksuttava ECMO-kone pitivät poikamme hengissä. Parahdin uudelleen ja sanoin, etten voi mennä poikamme lähelle. Pelkäsin tosissani, että nappaan pojan sängystä syliini. Että sekoaisin. Kuitenkin mieheni, ECMO-ryhmän ja teho-osaston henkilökunnan tukiessa minua, pääsimme L-murun sängyn viereen. Hän näytti kauniilta, meidän pojaltamme. Hän makasi sängyllään vaippasillaan jalassaan yksi vaaleansininen villasukka. Toinen villasukka oli kadonnut jossain vaiheessa leikkausta. Pojan väri ei ollut enää sinertävän kalpea, vaan hänen poskilleen oli noussut pieni puna. Meidän pieni ihme. Meidän taistelija. Pär kertoi meille, että leikkauksen päätyttyä L-murun tila parani välittömästi ja hän hapettui ECMO-koneen ansiosta jälleen 100%. Tilanne oli vakaa. Meillä oli taas toivoa.

Leikkauksen jälkeen L-murun tilaa seurattiin teho-osastolla muutaman tunnin ajan, ja samalla häntä valmisteltiin siirtoon Karolinska Institutettiin. Saimme rauhassa hyvästellä poikamme jälleen ja pappi siunasi yöllä annetun hätäkasteen. Kaikki oli epävarmaa, mutta ECMO-ryhmä ja L-murun lääkärit olivat toiveikkaita. He painottivat minulle, etteivät voi luvata vauvan toipumisesta mitään, mutta jos toivoa ei olisi, ECMO-hoitoa ei olisi aloitettu. L-murun sydän oli ultran mukaan kunnossa ja vahva eikä hänen aivoissaan ollut merkkejä hapenpuutteesta johtuvista vaurioista. Tilanne oli tasainen. Sitten poikaamme alettiin siirtämään ambulanssiin ja siitä lentokentälle, jonne hälytettiin pakkasen vuoksi lisäapua ilmeisesti myös armeijalta. En kyennyt jäämään katsomaan sitä, kun poikamme kuljetettiin ahtaalla lastenosaston käytävällä kaikkine laitteineen ja koneineen, vaan hyvästien jälkeen vetäydyimme toiveestani mieheni kanssa perheille tarkoitettuun lepotilaan järjestelemään asioita - lähtisimme L-murun perään Ruotsiin mahdollisimman nopeasti. A-murun hoito oli järjestetty, joten pystyisimme molemmat lähtemään. Me emme kuitenkaan päässeet L-murun kanssa samalla suihkukoneella Ruotsiin, vaan meille annetussa ECMO-esitteessä oli puhelinnumero, johon saimme käskyn soittaa yhdeksän jälkeen Suomen aikaa. Puhelinnumero kuului Karolinskan ECMO Centrumin koordinaattorille, joka onneksemme oli ruotsalaistunut suomenruotsalainen Rita, joka alkoi puhumaan sujuvaa suomea välittömästi, kun kerroin lukion jälkeen käyttämättä jääneellä ruotsillani soittavani Suomesta. Meillä ei ollut vielä siinä vaiheessa hajuakaan, miten pääsisimme itse Ruotsiin, mutta hyvin nopeasti Rita sai järjestettyä meille lennot ja kuljetuksen lentokentältä Karolinska Instituutetin Nya Karolinskaassa sijaitsevalle ECMO IVA-osastolle. Saimme myös sanalliset ohjeet, missä juuri uusiin tiloihin muuttanut ECMO-teho-osasto sijaitsee. Matkat Ruotsiin eivät maksaneet meille mitään ja Rita hoiti puolestamme kaiken. Lentolippujen varaamisen jälkeen suuntasimme ostamaan matkalaukut, vaatteita ja odottamaan isääni, joka haki kotoamme passit, minulle lisää lääkkeitä ja letkuruokaa, ja ajoi usean tunnin matkan kotoamme Tampereelle.

Iltapäivällä saimme puhelun, että L-murun oli päässyt perille ja siirtynyt Karolinskan ECMO-teholle. Hänen tilansa oli pysynyt vakaana koko lennon ajan ja ECMO-hoito oli alkanut toimimaan. Lentomme Tukholmaan lähti illalla Pirkkalasta, jonne menimme taksilla hyvissä ajoin. Sitten oli meidän vuoro matkustaa lentokoneella Ruotsiin. Muistan laittaneeni lentokentältä varmasti kaksikymmentä viestiä läheisillemme. Kaikki olivat huolissaan ja elivät vahvasti mukana kauhussamme. Ennen lentokoneeseen siirtymistä mieheni soitti vielä Ruotsiin ja kysyi L-murun vointia ja sitten suljimme puhelimemme ja nousimme koneeseen, Ruotsin ECMO-tehon hoitajan toivottaessa meille hyvää ja rauhallista lentoa.

 

Selina

 


perjantai 27. lokakuuta 2017

Ups, värikoodasin lapsemme talveen!

Sukupuolineutraalius. Aikamoinen sanahirviö, joka on suorastaan villinnyt jotkut äidit, isät, mummot ja papat - anteeksi, vanhemmat ja isovanhemmat. Sen ansiosta ollaan puututtu siihen, miten meitä vanhempia kutsutaan, mutta esimerkiksi myös lasten neuvolakortit ovat saaneet uuden värin. Toisaalta ymmärrän sukupuolineutraaliuden ympärillä olevan kiihkeänkin keskustelun, koska tasa-arvo on oikeasti iso ongelma maailmassa, jossa elämme, mutta luulisi, että Suomen kokoisessa maassa on isompiakin ongelmia kuin se, onko poikalapsellani perinteinen vaaleansininen vai nykyaikaisempi vihreä neuvolakortti.


Ottamatta tämän enempää kantaa sukupuolineutraliuteen, huomasin kaikessa suvaitsevaisuudessani molempia kantoja kohtaan tehneeni jotain, mikä yllätti minut vasta, kun näin kaksi toppavaatteisiin pukeutunutta lastani vierekkäin - ups, värikoodasin lapsemme talveen!


Tänä talvena A-murun pitää lämpimänä jo viime talvena hyvin palvellut Reimatecin aniliininpunainen toppahaalari ja tietenkin samaan väriteemaan sopivat asusteet. Kauppa- ja kyläilyreissuille olisi tarkoitus vielä hankkia A:lle parkatakki ja nilkkurit. Niin ja uudet talvihanskat vanhojen naftien tilalle. Viime talveksi ostetut talvikengätkin mahtuivat yllättäen vielä jalkaan, joten ainakin alkutalven A:n jalat pitää lämpiminä Superfitin talvilenkkarit.
 
Äitiyspakkauksen hyväksi todetun talvihaalarin lisäksi L-murun talveen kuuluu Reiman haalari sinisellä farkkukuosilla. Tämä herkku tuli meille ystäväni kautta ja neuloin väriin sopivan pipon kaveriksi. Puikoilla on tulossa vielä pipoon sopivat lapaset ja villasukat, kiitos neuloosin! Haalari ei tosin pidä vettä, mutta en usko, että L kamalasti korkeita vesipilareita kaipaakaan ensimmäisenä talvenaan, jona hän pääsee kunnolla ulos ja hieman liikkeelle. Minulla on toki varastossa A-murun vanha Ticketin toppahaalari, joka mielestäni sopii punaisesta värityksestään ja tähtikuosistaan huolimatta hyvin myös pojalle, mutta se on kokoa 86 cm, joten sen jää ainakin alkutalven osalta käyttämättä. L-muru on nyt talven tullen sopivasti ensiaskelkenkä iässä, joten Kiddexiltä saadut paljasjalkakengät, Stonzin Bootiekset, tulivat meille juuri sopivaan saumaan
 

Huvittavinta tässä on se, että perheessämme on tapahtunut aiemminkin vastaavaa, kun merkkasi perheeni värein ja minusta tuli hetkessä samistelija-mutsi!

 

 

Selina

 



Joko teillä on talven vaatetus selvillä ja missä väreissä?

maanantai 23. lokakuuta 2017

Me Stonz -testiryhmäläiset: vauvan paljasjalkakengät


Yhteistyössä: Kiddex ja Stonz.

Syksy on muuttunut ainakin meillä alkavaksi talveksi - ulkona on aamuisin jo kuuraa ja pakkasta! Olen kokenut jo A-murun aikana vauvan talvipukeutumisen ongelmalliseksi, varsinkin kenkien osalta. Äitiyspakkauksen toppatöppöset ovat toki lämpimät villasukkien kanssa, mutta nyt välillä jopa tukevastikin seisovan ysikuisen vauvamme jaloille ne ovat ehdottomasti aivan liian liukkaat käytössä. Lisäksi kasvava ja jatkuvasti kehittyvä vauvan jalka tarvitsee mielestäni enemmän tukea, mutta oikeat talvikengät tuntuvat kuitenkin vielä liioittelulta niiden suorastaan pakottaessaan pienen jalan tiettyyn asentoon. 


Oletteko kuulleet paljasjalkakengistä? Täytyy sanoa, että tämä termi oli täysin uusi tuttavuus minulle, kun saimme Kiddexiltä Stonz-testirymän ominaisuudessa L-murulle testattavaksi vauvan paljasjalkakengätStonz Booties -ensijalkineet ja Linerzit. Olen ymmärtänyt, että lapsen jalan tärkein kehitys tapahtuu juuri vauva-ajan ja taaperoiän taitteessa ja siksi panostin aikanaan A-murun ensimmäisiin kenkiin varmistaen, että pohjat joustavat eivätkä ole liian paksut. Olin kuitenkin siinä uskossa, että ensimmäisten kenkien täytyisi olla tukevat, ehkä jopa jämäkät, mutta en osannut ajatellakaan, että liian tukevat kengät olisivat ongelma lapsen jalan kehitykselle. Sukelsin siis Googleen mystisen paljasjalkakenkä-termin kanssa ja siellä oltiin hyvin yksimielisiä siitä, että kävelemään oppivan lapsen jalan kehityksen kannalta on tärkeää, että kenkä antaa lapsen jalalle laajan liikkuvuuden, ne ovat joustavat ja istuvat, ja siksi juuri paljasjalkakengät ovat mielettömän hyvät vauvan kasvavalle jalalle. En voinut kuin myhäillä lukiessani - olen samaa mieltä!


Stonz Bootiekset ovat 0-3-vuotiaille tarkoitetut ensijalkineet, jotka ovat saaneet kiitosta niin synnyinmaassaan Kanadassa kuin suomalaiselta neuvolalehdeltä. Jalkineita suosittelee myös jalkaterapeutit niin täällä meillä kuin ulkomailla, ja ne ovat nousseet suureen suosioon joustavuudellaan, joka mahdollistaa kasvavan ja kehittyvän jalan luonnollisen liikkeen ja lihaksiston normaalin kehityksen. Bootiekset on tehty vettähylkivästä ja tuulenpitävästä nylon-kankaasta ja niiden sisällä on pehmoinen fleecevuori. Lisälämpöä pakastuviin keleihin tuo kätevät jo A-murun kumisaappaistakin tutut Linzerzit, joka mahdollistavat käytön kovemmillakin pakkasilla. Bootieksien pehmeä PLUSfoam-pohja on liukumaton, mikä on erinomainen juuri nyt konttaavalle ja ylös pyrkivälle L-murulle. Vauvan kohdalla kenkien pukeminen voi olla hyvin haasteellista, mutta Bootiekset sujahtavat jalkaan yhtä helposti kuin äitiyspakkauksen toppatöppöset ja pysyvät erinomaisesti paikoillaan kahden helposti säädettävän kuminauhan ansiosta. 

Bootiekset ovat mielestäni erinomaiset ensikengät nyt ensimmäisen talvensa kunnolla kokevalle L-murulle. Rehellisyyden nimissä ensimmäinen mielikuvani Bootieksista oli kuitenkin se, että ne ovat perinteiset lämpimät vauvan töppöset, joissa nyt sattuu olemaan muovitettu pohja, mutta tutustuttuani niihin enemmän, huomasin, että sana töppöset ei kuvaa lainkaan näitä erinomaisia jalkineita - nämä ovat paljon muutakin! Myös L-muru vaikuttaa tyytyväiseltä, koska hän ei vastustele lainkaan pukiessani hänelle ensikenkiä tai yritä epätoivoisesti repiä niitä jaloistaan....paitsi ehkä pehmeän pohjan nakertamisen toivossa! Näkisin Bootiekset hyvinä kenkinä myös kantamiseen, vaunupäikkäreihin sekä keväisiin hiekkalaatikkoleikkeihin ja vettähylkivän kankaan ansiosta myös ensiaskeliin märällä nurmella. Niin ja ulkonäkö - ovathan nämä aivan valloittavan suloiset!

 

 

Selina

 

 

Onko paljasjalkakengät sinullekin uusi tuttavuus?


*Stonz Bootiekset ja Linerzit saatu bloginäkyvyyttä vastaan.Stonz jälleenmyyjät löydät tästä.